?

Log in

Tarina Tarinasta
Tale about a tale
Chapters 
2nd-Jun-2006 11:08 pm - Chapter#7
Chapter#7

Lähestyin tummaa väkijoukkoa hitain ja hieman pelokkain askelin. Ryhtini oli kuitenkin suoristunut Lontooseen paluun jälkeen. Kaupunki herätti muistoni syvältä muistini sokkeloista eloon ja sai minut nuortumaan. Mitäpä tumma olut ei parantaisi. Naurahdin. Väkijoukosta kuului kuiskauksia sieltä täältä ja sain osakseni oudoksuvia vilkaisuja. Nyökkäsin päätäni muutamille vanhoille tutuilleni, mutta muut jätin omaan arvoonsa. Väki teki tietä, kun marssin nyt paljon itsevarmempana kohti vanhempien seuruetta. Ennen kuin ehdin saada heihin näköyhteyden, joku tarttui hihaani. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Lunan sädehtivät kasvot vain muutaman tuuman päässä omistani. Hetken seisoimme vain tuijottaen toisiamme. Lopulta Luna puhui:   

    “Luulin ettet tule.”
    “Luuletko, että olisin jättänyt poikani hautajaiset väliin? Älä ole niin naiivi Luna.”, vastasin vaikka tiesin, että ei olisi viisasta aloittaa riitelyä täällä. Ei tänään.
    “Minä naiivi?” ,Luna sihahti, “Kukahan se jätti meidät, eikä edes ilmoittanut lähdöstään tai olinpaikastaan. Et kirjoittanut koskaan. Luulitko, että me otamme sinut joskus avosylin vastaan kun palaat?”
    “En aikonut palata.” ,töksäytin lyhyesti ja olin kääntymässä mennäkseni vanhimpia tapaamaan, mutta Luna ei antanut keskustelun loppua. Hänen äänestään kuulsi katkeruus ja vuosien viha:
    “Hylkäsit meidät! Sinun takiasi Skier on kuollut! Sinun takiasi olen joutunut pakoilemaan, koska minutkin on aiottu tappaa! En ole täysverinen heimomme jäsen, niin kuin hyvin tiedät! Koska olen paljon voimakkaampi kuin he,”, Luna viittasi kädellään kohti vanhimpia, “..he pelkäävät minua ja yrittävät hallita elämääni ja rajoittaa sitä.” Luna purskahti itkuun ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

Olin häkeltynyt. En ollut koskaan nähnyt Lunan itkevän, en edes kun hän oli lapsi. Nolostuin ja yritin saada hänet rauhoittumaan. Ihmiset ympärillä tuijottivat. Myös vanhimmat huomasivat meidät ja aiheuttamamme kohtauksen. Kyyneleet vierivät Lunan poskia pitkin ja kastelivat maata jalkojemme juuressa. En ollut vielä käsittänyt kaikkea mitä Luna oli minulle sanonut. Veri kohisi korvieni välissä haluten saavuttaa määränpäänsä nopeammin. Silmäkulmassani huomasin liikettä ja käännyin tervehtimään vanhimpia, Luna yhä nyyhkien vieressäni.
    “Sinä siis päätit palata.”, kalju ja hieman luisevan oloinen vanhus sähähti tylysti. Pysyin vaiti.

   
Ohittavan auton nostattama pöly hiekkatiestä sai hänet köhimään ja sulkemaan silmänsä visusti. Pysähtyneenä tien reunaan seisomaan ja odottamaan, että olisi turvallista avata taas silmänsä, tarinan nostattamat ajatukset pyörivät hänen mielessään. Oli outoa kirjoittaa hahmoja puhumaan toisilleen. Se ei ollut hänen tapaistaan. Hetken aikaa hän mietti, olisiko parempi  hylätä viimeisimmät sivut ja vain pidättäytyä edellisten sivujen tavoin monologissa. Toisaalta varsinaiset vuorosanat toivat elävyyttä tarinaan tietyllä tapaa. Antoivat henkilöille persoonan.
Varmana siitä, että pöly oli jo laskeutunut, hän avasi silmänsä ja katseli hetken ympärilleen. Seutu oli tutunnäköistä. Hän tiesi missä oli ja kuinka kauan hän vielä joutuisi tarpomaan ennen kuin olisi määränpäässään. Huokaisten hän mietti oliko hän edes tervetullut enää. Tai oliko yllättävä vierailu sattunut väärään aikaan. Ehkei häntä otettaisi vastaan, vaan hän joutuisi kääntymään ja palaamaan. Purren huultaan hän nosti laukkunsa pölyiseltä tieltä ja jatkoi kulkuaan tietäen hyvin, että tämä saattoi olla vain ajan hukkaa.

End of Chapter#7
17th-May-2006 12:50 pm - Chapter#6
Chapter#6

Maisemat junan ikkunan takana kiisivät ohi hyvää vauhtia. Painaen poskensa kylmää lasia vasten hän tunsi hyytävän viiman ulkoa ja junan kolinan hampaissaan. Juna oli jo matkannut parin tunnin ajan kohti pohjoista. Raiteiden kolinan takia nukkuminen oli lähes mahdotonta hänelle toisin kuin samassa hytissä matkustavalle iäkkäämmälle herrasmiehelle, joka jo oli kuorsannut reilun tunnin ajan välittämättä heilahduksista saati metelistä. Hänen silinterinsä heilahteli penkillä, jolle se oli laskettu tämän aamuisen sanomalehden päälle.
Nainen haukotteli ja jatkoi ulos tuijottamista. Lontoon katot olivat kadonneet näkyvistä kauan aikaa sitten ja nyt ulkona näkyi laajoja vihertäviä peltoja, joilla viljantähkät huojuivat tuulen vireiden mukana. Viimeisestä matkasta Lontoon ulkopuolelle oli aikaa. Hiljaa mielessään hän vakuutteli itselleen, että se oli ainut oikea ratkaisu tilanteeseen. Jos hän olisi jäänyt neljän seinän sisälle homehtumaan, hän olisi lopulta seonnut täysin. Se oli jo ollut liian lähellä.
Ideat alkoivat kiitää hänen aivokoppaansa samaa tahtia kuin maisemat ikkunan takana vaihtuivat. Hän yritti löytää niistä kantavaa tukijalkaa seuraavalle kappaleelle. Se osoittautui kuitenkin erittäin vaikeaksi, koska ideoita tuli liikaa eivätkä ne sopineet yhteen kovin hyvin. Irrallisia tarinoita. Irrallisia kohtaloita. Vaihtoehtoisia tapahtumasarjoja. Lopulta hän kirjasi muutaman niistä paperille, jonka hän oli kaivanut mustan takkinsa taskusta. Hymyn häivähdys käväisi hänen huulillaan hetken ajan.

Mustaan pukeutuneiden hahmojen virta valui hidasta vauhtia hautuumaalle tummanpunaisen arkun perässä. Hiljaisia nyyhkäyksiä kuului sieltä täältä, joku jopa pyyhkiä silmäkulmiaan kätensä selkämykseen. Tapaan kuului, että täysin valkoiseen pukeutunut nainen lauloi saatelaulua kulkueen edellä ja saatteli kulkueen haudalle. Tapa oli alkuaan peräisin uskomuksesta suojelusenkeleihin ja heidän johdatukseen.
Katselin toimitusta ja kulkueen hidasta taivalta vähän kauempaa porttien suunnalta. En ollut vielä valmis kohtaamaan isääni saati muita vanhimpia. Etsin katseellani Lunaa väkijoukon seasta. Katseeni liukui hitaasti hahmosta toiseen, kunnes viimein pysähdyin ja näin hänet. Jos mahdollista, hänestä oli tullut vielä kauniimpi kuin mitä hän oli ollut, kun viimeksi olin hänet nähnyt. Suuret siniset silmät olivat reunustettu sinisillä pienillä helmiäispisteillä. Kyyneleet vierivät hänen korkeilta poskipäiltään, alas hänen täyteläisten huuliensa kulmaan. Siitä ne katosivat hänen suuhunsa ja voisin kuvitella, että hän maistoi suolan suussaan. Pitkähiuksisena kaunottarena hän keräsi kaikkien katseet vaikkei hän ollut pitkä rungoltaan. Sitä ylpeämmin hän kuitenkin kehonsa kantoi. Tullut äitiinsä, sen pystyin sanomaan heti kun näin hänet.
Hänen vaaleat hiuksensa oli peitetty mustalla hunnulla, mutta hunnun alla ne olivat vapaana ja aika ajoin tuuli hulmutti niitä hänen kasvoilleen. Katselin, kun hän sipaisi karanneet hiuskiekuran takaisin siron korvansa taakse. Naurahdin tajuamattani ääneen, koska tyttöä ei voisi tunnistaa minun jälkeläisekseni. Piirteensä hän oli perinyt äidiltään, ei mitään minulta. Tietenkin verenperintö, vaaleat hiukset ja siniset silmät olivat suvustani, mutta jokainen tyttölapsi suvussani omisti nuo piirteet. Se ei tehnyt Lunasta sen erikoisempaa lasta, kuin muutkaan. Vielä hetken viivyin tuijottaen lastani ja ravistin katseeni pois hänestä. Oli aika.


Juna nytkähteli ja rämisi lähestyessään asemaa. Nostaen katseensa papereistaan hän haukotteli ja oikoi puutuneita jäseniään. Vastapäätä istunut herra nukkui vieläkin penkillään. Ehkei tämä ollut hänen pysäkkinsä. Enempää tuhlaamatta asialle ajatuksiaan hän nousi ja alkoi kokoilla tavaroitaan asemalle tuloa varten. Kun juna sitten pysähtyi muutaman minuutin päästä pienen asemarakennuksen eteen, hän puikkelehti kohti junan ovia ja ulos kirkkaaseen päivänvaloon.
Asemalaiturilla oli vain muutama henkilö saattamassa rakkaimpiaan junaan tai hakemassa heitä. Kukaan ei ollut tullut vastaan hänelle. Hän huokaisi ja astui viimeiset askelmat laiturilta kantaen matkalaukkuaan. Edessä oli pitkä kävelymatka.


End of Chapter#6
3rd-May-2006 07:13 pm - Chapter#5
Chapter#5

Kynä pyörähti tyynyltä lattialle hänen kääntäessä kylkeään ja sai aikaan heikon kolahduksen osuessaan siihen. Uupumus oli viimein saanut otteen hänestä yön tunteina ja hän oli nukahtanut. Vain pieni tilkka kylmää kahvia oli jäänyt kupin pohjalle ummehtumaan. Osa papereista oli rypistynyt hänen allensa, kun taas osa oli leijaillut lattialle siististi makaamaan. Ei se häntä kuitenkaan haitannut. Jomottava päänsärky ja kuran maku suussa aiheuttivat hänelle epämiellyttävän olon jopa nukkuessa, joten muutama paperi sikin sokin ei ollut hänen suurimpia huolen aiheitaan.

Pimeys kiersi kehää huoneessa. Taipuisat varjot leikkivät pienen kynttilän ympärillä. Hän vain tuijotti niitä, kunnes hiljainen ääni käski häntä seuraamaan. Silkkinen, pitkä ja osittain läpinäkyvä , yöpuku hulmusi hänen noustessaan ja kävellessä vastapäiselle ovelle. Kohottaen kätensä hitaasti kahvalle hän kuunteli ja odotti. Heleä kilahdus kuului oven takaa selvästi ja houkutteli häntä avaamaan oven raolleen. Himmeä valo karehti oven raosta. Pelko hiipi hitain, mutta varmoin askelin hänen sydämeensä. Pelkoa ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken, koska ovi rävähti äkkiarvaamatta auki ja valoa tulvi sisään. Ei hän nähnyt mitään, mutta haparoiden hän otti pieniä askelia ja astui sisään tuohon houkuttelevaan valoon. Tuo valo imi hänet sisäänsä ja ovi sulkeutui hänen takanaan jättäen huoneen pimeäksi niin kuin se oli ollut ennen oven aukaisua.

Silmät rävähtivät auki ja hän makasi huohottaen omassa sängyssään. Uni toistui jo kolmatta yötä. Kädellään hän pyyhki hiestä märkää otsaansa ja haparoi etsien vesilasiaan yöpöydältä. Sormenpäillään hän hipaisi lasin sileää pintaa, muttei saanut siitä kunnon otetta vaan tönäisi kirjaa, jonka päällä lasi oli, saaden näin lasin keikahtamaan lattialle. Lasi sälähti sadoiksi paloiksi ja vesi lainehti lattialla olleiden papereiden päälle. Teksti papereilla muuttui epäselväksi puuroksi hänen kiroillessa ja poimiessa arkkeja lattialta. Lasinsirut räsähtivät hänen paljaita jalkapohjiaan vasten, kun hän nousi viimein sängyltä ja oli aikeissa siirtää luonnokset pöydälle turvaan enemmiltä vahingoilta. Pienet haavat värjäsivät vesilammikon pintaa punaiseksi, kun hän astui siihen matkallaan pöydän luo. Päänsärky yltyi ja vihloi samoin kuin jalkapohjan haavoihin uppoavat lasinsirut.

Vain muutama kohta kirjainten sekamelskasta oli enää selkeää ja luettavissa. Lopuista pystyi vain arvailemaan, mitä kirjoittaja oli halunnut sanoa. Kiroten huonoa onneaan hän istuutui myöhemmin sinä päivänä kirjoituskoneensa ääreen. Tarinan kirjoittaja tai ei, hän ei muistanut yön tunneilla kirjoittamastaan jatkosta mitään. Nyt hänellä oli suuria vaikeuksia saada päähänsä mitä oli aikonut kirjoittaa hautajaisista. Ehkä olisi parempi rytistää luonnokset ja aloittaa siitä mihin asti hän oli saanut edellisellä kerralla puhtaaksi kirjoitettua. Häntä ahdisti suunnattomasti. Aikoihin ei hän ollut jutellut kenellekään muutamaa sanaa pitempään. Ystävät olivat kaikonneet hänen läheltään, eikä kukaan enää tullut tapaamaan häntä. Huokaus karkasi hänen huuliltaan.

Hän asetteli pöydällä olevia papereita hajamielisesti. Hän oli jo tunteja yrittänyt pukea ajatuksiaan sanoiksi, mutta turhaan. Tarina ei edennyt hänen toivomallaan tavalla, vaan muuttui rönsyileväksi erillisten ajatusleikkien keräksi. Kun hän viimein ruttasi kymmenennen aloituksen ja viskasi sen lähimpään roskakoriin, hän päätti luovuttaa. Haukotellen hän nousi tuoliltaan ja kävi läpi entisiä tuotoksiaan mielessään. Mikä voisi olla hyvä tapa saada tarinalle sykähdyttävä jatko. Hautajaiset.. Ei hän koskaan ollut sellaisissa ollut. Miten hän pystyisi sellaisista tilaisuuksista kirjoittamaan? Kukaan ei ollut koskaan kutsunut häntä suremaan kuollutta läheistään. Tämä saattaisi johtua siitä, ettei hänellä koskaan ketään kovin läheistä ihmistä ollut, eivätkä nekään vähät, joita oli, olleet kuolleet kertaakaan. Raapien päätänsä hän käveli vaatekaapilleen ja penkoi esiin pienen ruskean ja pölyttyneen matkalaukkunsa. Puistellen enimmät pölyt sen pinnalta hän asetteli muutamia vaatekappaleita pinoon matkalaukkuun ennen kuin sulki sen ja nappasi matkalla kylpyhuoneesta muutaman purkin erinäisiä tärkeitä aineita ja tunki ne laukun sivutaskuihin. Kun kaikki hänen mielestään tarpeellinen oli matkassa, hän lukitsi huoneistonsa oven pienellä ketjuun kiinnitetyllä avaimellaan ja kiirehti portaat alas punaiselle ovelle ja aukaisten sen katosi ihmisvilinään.

End of Chapter#5
10th-Apr-2006 03:12 pm - Chapter#4
Chapter#4

Ahdistus täytti hänen sielunsa. Miten paljon hän tahtoikaan aloittaa alusta, jossain muualla, missä tahansa. Jäätävä kylmyys täytti hänet, kun kaiken näkevät silmät porautuivat hänen selkäänsä ja irvailivat hänen kustannuksellaan. Verisuonet kiristivät hänen sydämensä ympärillä kuin kylmät, ruosteiset ketjut vankien ranteissa. Kiirehtien askeliaan, kun iltapäivä oli kääntymässä illaksi, hän suunnisti kohti määränpäätänsä yrittäen työntää pelon sekaiset tuntemuksensa pois päänsä sisältä.
Ilma väreili. Elokuu oli kääntymässä loppua kohden nopeammin kuin kukaan oli odottanut. Yöt eivät koskaan lämmittäneet Lontoon katuja. Ainainen kylmyys oli kulkureiden tuttavallinen vuokraisäntä öisin. Kun hän viimein saapui majapaikalleen hiljaa saapuva yö kutoi jo nopeaa tahtia tummaa verhoaan kaupungin päälle.
Hän todellakin oli tullut vanhaksi ja heikoksi. Vainoharhaisuus. Miten mukava pieni sana kuvaamaan ihmisen sisällä käytävää kamppailua hulluuden rajamailla. Oudot unet pitivät häntä hereillä yöt. Ei hän nukkunut, tuijotti vain vaaleaa kattoa ja mumisi yksikseen yön pimeinä tunteina, jolloin kukaan ei häntä kuullut. Hyvä niin. Ei kukaan tahdo paljastaa heikkouksiaan. Ihmiset satuttavat.
Pois se minusta. Jättäkää rauhaan…
…Ettekö kuulleet jo?
…Minäkö? En minä ole heikko. Olen vain väsynyt. Suljen hetkeksi silmäni. Jättäkää rauhaan.

Huokaisten hän laski kynänsä tyynylleen. Kirjoittaminen alkoi ottaa voimille. Liikaa omakohtaisuutta. Siitä piti päästä eroon, muttei hän tiennyt miten. Hän oli aina kirjoittanut omista kokemuksistaan, omista mietteistään. Lisäillyt omia omituisuuksiaan hahmoille ja laittanut heidän suuhun omia sanojaan. Oman elämän tarkastelu muiden ihmisten kautta oli raskasta, mutta samalla terapeuttista. Hän ehkä liioitteli kirjoittamiaan ongelmia, mutta perustava idea oli täysin sama. Lasiovet parvekkeelle olivat auki ja viileä ilma pääsi sisään, matkallaan liehuttaen ohuita verhokankaita. Puoliksi sammunut tupakantumppi sauhusi tuhkakupissa. Karhea tunne kurkussa sai hänet yskimään. Yskä yltyi ja sai mustaa limaa nousemaan hänen kurkustaan suuhun. Kiirehtien kylpyhuoneeseen hän sylki liman lavuaariin. Nieleskellen hän yritti saada maun pois, mutta lopulta tunne kasvoi sietämättömäksi ja sai hänet oksentamaan samanlaista tummaa mönjää kuin limakin oli ollut. Pyyhkien suunsa hän tuijotti kuvajaistaan peilistä. Minuutit kuluivat hitaasti. Hän vain tuijotti. Väsymys näkyi hänessä. Ehkä hän kirjoittikin omaelämänkertaansa, siltä alkoi pikkuhiljaa näyttämään. Huokaisten hän käveli takaisin huoneeseensa. Kofeiini esti häntä nukahtamasta vielä tunteihin, joten oli aivan sama kirjoittaa lisää itsesääliä.

Pelon syövyttämät aukot hänen päässään täyttyivät sulalla raudalla, mikä sai hänet karjumaan kivusta. Tunne oli sanoin kuvaamaton, vaikka äskeinen olikin vain kuvainnollinen ilmaus. Mutta siltä hänestä tuntui ja se oli tosiasia. Kiertely olisi vain ollut ajanhukkaa. Majapaikan tunkkainen katku täytti hänen hajuaistinsa. Varis lensi ikkunalaudalle ja tuijotti sisälle salakavala hehku silmissään. Vähempikin sai hänet vainoharhaiseksi. Hän ponnahti pystyyn sängyltään niin nopeasti kuin vain vanhus reumaisilla jäsenillään pystyy ja ryntäsi kiskomaan paksut verhot ikkunan eteen, jotta varis ei pystyisi häntä näkemään. Kylmän hiki valui hänen selkäänsä pitkin, hengitys oli katkonaista.
Olisi tehnyt mieli repiä sydän rinnasta ja viskata se ulos. Elää tuntematta mitään, elää poissa valosta, varjoissa. Ei kuitenkaan täysin pimeässä. Vähän valoa, niin että varjot syntyvät. Nähdä muotoja, eri sävyisiä, eri kokoisia. Hän lysähti takaisin sängylleen ja tuijotti kattoa. Muistotilaisuus läheni vääjäämättä. Mitä lähemmäksi syyskuun seitsemättätoista päivää tultiin, sitä ahdistavampi hänen olonsa oli. Ketjut painoivat, hiersivät ranteissa. Sula rauta etsi väyliä hänen päänsä sisällä ja sai hänet voihkimaan kivusta. Unta, sitä hän tarvitsi, muttei voinut saada. Painajaiset palasivat yö toisensa jälkeen pahempina. Sama kammottava tulevaisuuden kuva vainosi häntä. Vuosien yksinäisyys, epätoivo, alkoi purkautua, eikä mikään enää pidätellyt sitä. Sulkien silmänsä hän huusi yksin huoneensa pimeydessä. Eikä kukaan kuullut.

End of Chapter#4
30th-Mar-2006 02:09 pm - Chapter#3
Chapter#3

Vuodet vierivät ja minä muutuin niiden mukana. Ulkomuotoni ei enää ollut silmää miellyttävä niin kuin se oli ollut parhaina vuosinani. Nyt olin maailman runtelema vanhus, jonka naamalta paistaa elämän tuottama tuska. Kullankeltaiset hiukseni harmaantuivat ja menettivät kiiltonsa. Sileä ihoni alkoi rypistyä eikä siniset silmäni enää loistaneet. Muutuin heikoksi. En ollut enää pitkään aikaan käynyt holvini ulkopuolella. Tilasin tuoreen lihan suoraan lihakauppiaalta, jonka tunsin. Tätä jatkui kunnes eräänä päivänä ovelleni koputettiin. Havahduin tuolissani ja haparoiden hamuilin tukea kepistäni. Nousin viimein ja astelin hitain askelin ovelle. Koputus toistui, nyt vaativampana. Raotin ovessani olevaa luukkua ja hiljaisella äänellä tiedustelin tulijan asiaa. En saanut mitään vastausta vaan luukusta työnnettiin sisään sinetillä varustettu kirje. Pian tulija katosi omille teilleen. Huokaisin ja suljin luukun samalla hypistellen kirjettä sormissani. Sinetti oli klaanini päämiesten sinetti. Laahustin takaisin tuolilleni ja pitkän aikaa vain istuin tuijottaen kirjettä. Se oli osoitettu minulle. Oliko jotain tapahtunut, pohdin.

Pienen kirjakaupan ovikello kilahti, kun asiakas astui sisään. Tummanpuhuvassa asussaan nainen katseli hetken ovelta ympäri puodin tarjontaa ennen kuin kohdisti silmänsä vanhaan kauppiaaseen ja nyökkäsi. Vanhus silmäili tulijaa oudoksuen, mutta jatkoi piippunsa tupruttelua kaikessa rauhassa. Nainen käveli eräälle hyllylle kaupan takaosassa ja tunnusteli hyllyllä olevia kirjoja käsissään. Hän otti paksun punaisen kirjan ja aukaisi sen keskeltä ja pohti. Hetken aikaa selattuaan kirjan kellertäviä sivuja, hän työnsi sen takaisin paikalleen hyllyssä. Viimein hän poimi hyllyllä olevasta paperipinosta yhden nipun paperia ja valitsi sopivan kynän purkista papereiden vierestä. Sitten hän suuntasi askeleensa toiselle hyllylle ja hetken aikaa silmäiltyään kirjoja valitsi ohuen nahkakantisen kirjan. Kauppias tarkkaili, kun nainen laski valitsemansa ostokset tiskille hänen eteensä, ja alkoi sitten naputella summia kassakoneeseen. Ynseänä hän kysyi naiselta halusiko tämä muuta, mutta nainen vain pudisti päätänsä ojentaen tasarahan kauppiaalle ja sujauttaen ostoksensa koriin, jota hän kantoi mukanaan. Puodin oven yllä oleva kello kilahti uudelleen, kun nainen astui ulos puodista kirkkaaseen päivänpaisteeseen.

He halusivat minut takaisin. Olin jo aikaa sitten päättänyt etten aikoisi palata. Mutta nyt jotain merkittävää oli tapahtunut. Poikani, rakas lapseni, oli surmattu. Hopealuodit olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin minulle kerrottiin. Kirjeessä ei mainittu tekijää, mutta sisimmässäni epäilin salamurhaa. He tahtoivat minut Englantiin, vaikka väkisin. Muistotilaisuus oli tarkoitus pitää syyskuussa. Nyt oli jo heinäkuun puoliväli. Kirje oli päivätty kesäkuun puolelle. Poikani kuolemasta on täytynyt kulua jo useita kuukausia. Epäilys kasvoi sisimmässäni. Tämä oli ansa, mutta ajatus että näkisin lapseni sai minut toimimaan hätiköidysti.
Kun saavuin Lontoon satamaan höyrylaivalla, kaipuu, jota olin tuntenut tätä kaupunkia kohtaan, sai minut liikuttumaan. Katselin tuttua maisemaa silmieni edessä ja oli kuin monta vuotta olisi karissut harteiltani. En välittänyt vaikka tiesin, että edessä olisi vaaroja. Olin odottanut niin monta vuotta vielä näkeväni rakkaan kaupunkini. Outo tunne valtasi sisimpäni. Oli kuin olisin tahtonut nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Merimiehet ympärilläni kummeksuivat käytöstäni, enkä syytä heitä.


Pieni kahvila houkutteli asiakkaita tuoreiden leivoksien tuoksulla. Auringon asema taivaalla merkitsi vain yhtä asiaa. Oli keskipäivä ja teehetken aika. Nainen astui kahvilan suurista auki olevista ovista sisään. Häntä tervehti pulputtava keskustelu sekä kahvin pehmeä aromi. Hän etsi katseellaan vapaata pöytää ja onnistui löytämään yhden aivan isojen lasi-ikkunoiden vierestä. Ikkunoiden takana avautui Lontoon kiireinen katuelämä koko komeudessaan. Ensimmäinen päivä pitkiin aikoihin, kun aurinko oli pilkistänyt pilviverhojen takaa. Se oli saanut väkijoukon luopumaan sateenvarjoistaan ja tummista, sään kuluttamista vaatteistaan. Tarjoilija saapui pian naisen istuutumisen jälkeen pöydän viereen ja tiedusteli tilausta. Hetken mietittyään nainen päätyi kahviin ja omenapiiraaseen. Tarjoilija raapusti nopeasti pieneen keltaiseen vihkoonsa toistellen samalla naisen tilausta. Sitten hän jo kiirehti täyttämään muiden asiakkaiden toivomuksia ja jätti naisen odottamaan.

Kaupunki ei ollut muuttunut, sen kadut olivat vielä pysyvästi mielessäni. Tutut kohteet tervehtivät minua kuin vanhaa ystävää, jota ei ole nähnyt vuosiin. Silti tunsin oloni muukalaiseksi. Ihmiset olivat muuttuneet, mutta minä en. Uuden aikaisia vaatteita, uusia virkoja, rahaa… Vuosia sitten ihmiset olivat vielä köyhiä talonpoikia, nyt edessäni asteli tehdastyöntekijöitä ja porvareita. No täytyy myöntää, että liioittelen hitusen. Mutta tuntemani Lontoon henki oli muuttunut, vaikka sen ulkomuoto oli pysynyt lähes tulkoon entisellään.

Hän kaivoi harmaasta laukustaan paperinpalan ja tutkaili sitä aikansa muodostaen huulillaan sanoja, muttei puhunut niitä ääneen. Viimein hän lähti astelemaan suurin kivin kivettyä katua pois satamasta. Sataman tunkkainen ja kaloilta lemuava ilma alkoi jäädä taakse ja pian pystyi hengittämään vapaammin. Väistellen vastaantulijoita hän pyrki eteenpäin pysytellen suurimman osan aikaa auringon tavoittamattomissa, mutta piti silti huppunsa kasvojensa suojana. Toisessa kädessään hän kantoi puusta veistettyä keppiä, joka palveli tuen virkaa. Ei hän sitä paljoa käyttänyt, mutta se toi hänelle vähän arvostusta kaupunkilaisten joukossa. Vanhana hänen oli helpompi piilottaa piirteensä vaatteiden alle ja vedota kasvonpiirteitään vanhuuden oireisiin. Harvoin enää ihmiset pitivät häntä kummajaisena, hän oli vain vanhus. Puistellen päätään hän naurahti ääneen. Vaikka hän vanhus olikin, ei hän aivan vaaraton kuitenkaan ollut.

Kahvi ja omenapiiras asetettiin naisen eteen. Hän kiitti ja jatkoi ajatuksillaan leikkimistä. Hän kirjasi nahkakantiseen kirjaansa, jonka oli juuri äskettäin ostanut, muistiinpanoja, jotta uudet ideat eivät katoaisi ennen kuin hän oli kerinnyt ne saada kotona paperille. Hän nosti suuren kahvikupin huulilleen ja maistoi tummaa nestettä. Valkoiset raidat nesteen pinnalla sekoittuivat ja katosivat hänen huuliensa taakse jättäen jäljelle jääneen kahvin pinnan tasaisen tummaksi. Nainen nosti hopeisen lusikan kupistaan ja leikkasi sillä palan omenapiirasta. Varovasti hän nosti palan suuhunsa. Lusikassa ollut kahvinaromi sekoittui makeaan omenaan ja sai makunautinnon syvemmäksi.
Tuijottaen ulos ikkunasta hän söi hitaasti piiraansa loppuun ja joi kahvinsa. Puheensorina taustalla pysyi samana, uusia asiakkaita tuli sisään ja vanhat sekoittuivat osaksi kadun ihmisvirtaan poistuessaan. Hän laski kuppinsa lautasen päälle ja pyyhki huulensa lautasen vieressä olleella lautasliinalla. Oli aika palata kotiin. Hän viittilöi tarjoilijan tuomaan laskun. Kaivettuaan esiin mustalla nyörillä sidotun pienen punaisen kangaspussin takkinsa sisätaskusta, hän laski laskun päälle oikean määrän kolikoita ja otti tarjoilijan ojentaman kuitin mukaansa sulloen sen pussin sisälle. Työntäen tuolin paikalleen hän nosti korinsa lattialta pöydän vierestä ja käveli ulos kahvilasta suunnaten kulkunsa kohti kotiaan.


End of Chapter#3
30th-Mar-2006 12:42 pm - Chapter#2
Chapter#2

Suuret sadepisarat putoilivat katukiveykselle muodostaen lätäköitä kivien väleihin. Tumma hahmo kiiruhti pujotellen ihmismassassa kohti lähintä sateensuojaa. Hänen ympärillään sateenvarjojen meri liikkui hitaasti eri suuntiin, kuka minnekin. Mustat pilvet eivät näyttäneet loppuvan taivaalta. Jossakin jyrähti ukkonen. Hän puristi tiukemmin pitkän mustan takkinsa ympärilleen ja eteni tuulta vasten suojaten kasvojaan, hänen pitkät hiuksensa märkinä sateesta.

Kaikki tapahtui hiljaa kuin henkäys. Kattoluukku aukesi Lontoon kattojen yllä ja sulkeutui saman tien. Sama toistui muutaman kerran. Mustat varjot leikkivät kattotiilillä kuun vahtiessa niitä pilvettömältä taivaalta. Keskiyö oli jo aikaa ohitettu. Kaikkialla vallitsi painostava hiljaisuus. Hiljaisuus, joka enteili myrskyä. Eläimet aistivat sen. Luonto aisti sen. Mutta ihmiset olivat kaikesta pimennossa. Luukku aukesi uudelleen. Himmeää valon kajoa pääsi ulkoilmaan ennen kuin luukku sulkeutui viimeisen kerran. Matalaa puheensorinaa saattoi kuulla, jos sattui olemaan tarpeeksi lähellä. Kaunis tummahiuksinen nainen seisoi lähimpänä luukun suuta ja piteli pientä tikaria. Muut ryhmän jäsenet keskustelivat hiljaisilla äänillä huoneen perällä. Nuori poika istui eräällä seinustalla ja seurasi vanhempien jäsenten liikkeitä. Hän haukotteli ja nojasi päänsä seinää vasten. Mitään ei tapahtuisi tänäkään yönä. Oli ajan hukkaa kokoontua kiistelemään turhanpäiväisistä asioista. Vanhukset eivät koskaan pääsisi yksimielisyyteen.


Hänen kynänsä pysähtyi, kun hän joutui kaivamaan uuden paperin takkinsa sisätaskusta. Sadepisarat tipahtelivat katoksen reunoilta maahan ja saivat lätäkön veden värähtelemään. Salama valaisi tienoon. Hän nosti katseensa säpsähtäen, mutta palasi takaisin paperinsa kimppuun, kun jyrinä taukosi.

Pian Karenin, toisen rakkauteni, murhan jälkeen etsin hupia metsästyksestä. Järjestin monia metsästysretkiä ystävilleni hiljaisille nummille. Saalistimme ihmisiä, jotka olin pyydystänyt edellisenä päivänä. Suurin osa metsästettävistä oli naisia, mutta myös kauniita nuoria miehiä. Päästimme saaliit vapaaksi usvaisille nummille iltapäivän aikana ja lupasimme heille muutaman vartin etumatkan, jonka aikana he voisivat yrittää paeta, jos tahtoivat elää. Naiset itkivät ja anelivat armoa. Totesin vain, että anelu on pakoajan tuhlausta. Sen enempää he eivät uikuttaneet, vaan katosivat usvaan. Ystävieni kanssa joimme teetä paikalle kootussa paviljongissa. Teen jälkeen aloitimme metsästyksen valmistelun ja valitsimme aseemme ennen kuin kukin meistä lähti taholleen etsimään pakenijoita. Muutaman tunnin kuluttua viimeinenkin saaliina ollut ihminen lojui kuolleena kasassa päällään mutaiset vaatteet ja kasvoillaan irvokas ilme. Onnistunut metsästysretki kaiken kaikkiaan. Kaikki saivat mitä olivat tulleet hakemaan. Toiset lihaa, toiset hetken huvia, muutamat tyydytystä ja osa metsästyksen iloa.

Sade alkoi hitaasti hellittää otettaan kaupungista. Taivas kyllä säilytti vielä pilviverhonsa ja ilma pysyi harmaana, mutta sadepisaroita putosi harvemmin alas katukiveykselle. Ukkosen jylinäkin siirtyi kauemmas kaupungin keskustasta. Hän sulloi täyteen kirjoitetun paperinsa entisen seuraksi takin taskuun. Hän nousi penkiltä seisomaan ja venytteli puutuneita lihaksiaan ja pudisteli takistaan enimpiä sadepisaroita, jotka vielä sinnikkäästi olivat kuivumatta. Hetken aikaa hän katseli taivaalle ja arvioi hiljaa mielessään. Lopulta hän tyytyi saamaansa tulokseen ja jatkoi matkaansa kohti asuntoaan. Muutaman korttelin käveltyään hän saapui punaiselle ovelle ja avasi sen suurella avaimella, jonka hän kaivoi taskujensa syövereistä. Sisälle päästyään hän nousi monituisia portaita ylös huoneistoonsa, joka sijaitsi melkein keskellä Lontoota, kolmannessa kerroksessa. Mukava kattohuoneisto, josta pystyi näkemään aina Times-joelle asti. Tänäänkin joki virtasi vuolaana kuljettaen ihmisten roskia kohti merta. Hän aukaisi suuret lasiovet parvekkeelle ja hengitti syvään raikasta ulkoilmaa. Vain sateen jälkeen ilma tuoksui näin hyvältä. Se oli kuin sekoitus minttua ja sitruunaa. Muulloin ilma oli täynnä tehtaiden saastesumua, eikä sen hengittäminen ollut kovin mieluisa kokemus. Verhot hulmusivat hänen ympärillään tuulessa. Viimein hän kääntyi ja palasi kirjoituskoneensa ääreen ja kirjoitti valmiit paperiluiskansa, jotka oli sateen loppumista odotellessa kirjoittanut, puhtaaksi.

Heimoni vanhimmat eivät pitäneet siitä, että huvittelin ystävieni kanssa ja sain heille ikävän maineen. Vähät välitin miten käyttäytymiseni vaikutti heimooni. Sofian uhraaminen jätti minut kylmäksi. Kapinoin. Viimein heimoni kyllästyi oikkuihini ja ajoivat minut väliaikaiseen maanpakoon. Matkustin meren yli Hollantiin toivoen löytäväni yhteisön, joka toivottaisi minut tervetulleeksi. Pitkän ajan vietin yksin. Kaipasin jotain muuta. Kosketusta iholla, joka sytyttää tulen sisällä. Suudelmaa, joka herättää uinuvan halun. Mutta olin yksin. Rakkaat lapseni olivat meren takana. Rakastajattareni kuuluivat minun mentyä muille. Kirjoitin lapsilleni kirjeitä, mutten koskaan lähettänyt niitä. Tahdoin tietää mitä heille kuului, mutten tohtinut koskaan kysyä. Vuodet kulkivat ohitseni. Kuolin sisältä. Päivät toistuivat samanlaisina viikosta toiseen. Mikään ei muuttunut. Minä vain odotin odottamistani. En tiedä mitä odotin. Kai jonkinlaista merkkiä, varmuutta siitä että minä olen vielä olemassa. Olen joskus kuullut ihmisten kertovat elämiensä harmaista vuosista. Niistä vuosista, jolloin ei oikein mitään tapahtunut, ja joista ei muista muuta kuin, että ne olivat. Nyt tajuan mitä he tarkoittivat.

Tulitikun valo täytti hetkeksi huoneen. Hän sytytti tupakkansa vetäen keuhkonsa täyteen savua ja puhaltaen ne sitten ulos hitaasti ja nautiskellen. Hänen sormensa lepäsivät kirjoituskoneen näppäimillä. Tupakan savu kieppui kohti katon rajaa. Hän nousi ja sulki parvekkeelle johtavat ovet haukotellen. Hän poimi yöpöydältään hiusharjan ja alkoi harjata pitkiä hiuksiaan hitain vedoin samalla hyräillen hiljaa. Lopulta hän laski harjan käsistään ja riisui vaatteensa jättäen ne sänkynsä viereen lojumaan ja pujottautui peittonsa alle. Hetken aikaa hänen rauhallinen hengityksensä oli ainut asia, joka täytti hänen mielensä. Viimein hän vaipui uneen.


End of Chapter#2
30th-Mar-2006 11:37 am - Chapter#1
Chapter#1

Hän katseli ja arvioi vihertävillä silmillään edessään aukeavaa näkymää. Suurkaupunki, uinuva kaunotar, täynnä pistemäisiä, jalokiven lailla hohtavia valoja. Yhdestoista kellon kumahdus kaikui kaupungin kattojen yllä onttona, mutta kutsuvana. Vanha Big Ben hoiti yksinäistä työtään tunnollisesti ja aina ajallaan. Kadut olivat autioita paria nälkiintynyttä kulkukoiraa ja räsyistä kerjäläistä lukuun ottamatta. Korppi raakkui jossain kaukana kattojen yllä. Tällainen usvainen syyskuun yö oli hyvä yö pahoille.

Puhdas paperi koneeseen ennen jatkamista. Hetken aikaa hiljaista, kunnes tuttu ja turvallinen naputus jatkui.


Suuret nahkaiset siivet avautuivat levälleen heittäen varjon pelokkaan uhrin ylle. Hän pystyi haistamaan veren. Veren, jolla hän eli. Ylös kiinnitetyt hiukset antoivat täydellisen tervetulo toivotuksen apajalle. Punainen mekko ei jättänyt paljoa arvailun varaan. Naisen korkokengät olivat mudan peittämät ja toinen korko oli katkennut. Uhrilla leikittely sai hänet kiihottumaan. Veri syöksähteli naisen suonissa, kun tämä yritti löytää paikkaa, jonne piiloutua. Vähän hän tiesi, koska veri veti olentoa puoleensa, eikä pakopaikkaa ollut. Olio, hirviö, tappaja. Miksi ihmiset häntä kutsuivatkaan. Hän itse kutsui itseään metsästäjäksi. Luovempi nimitys, eikä herättänyt negatiivisia mielikuvia, niin kuin tappaja. Anna uhrin juosta, niin liha on tarpeeksi maukasta. Tai raiskaa ne. Huorien kohdalla viimeinen vaihtoehto oli parempi. Se takasi myös halujen tyydyttymisen, eikä muusta tarvinnut välittää. Helvettiin ne kumminkin joutuvat.
Mutta neitsyet ovat eriasia. Puhtaista ja halukkaista tulee morsiamia, muut kuolevat kivuliaasti. Eivät päädy helvettiin, eivät liioin taivaaseen, vaan jäävät elämään kuolleiden elämää. Morsiamet taas elävät palvellakseen vain yhtä tarkoitusta varten. Jälkeläisiä.

Uusi paperi. Hiljaisuus. Lasin nosto. Nielaisu. Lasin lasku takaisin pöydälle. Naputus jatkui hitaasti voimistuen ja nopeutuen.

Morsiamissa on vain se huono puoli, että ne kestävät vain yhden synnytyksen, jonka jälkeen ne polttohaudataan antamaan lämpöä tuhansille jälkeläisten aluille. Lapseni, kyllä, tuhannet ja taas tuhannet lapseni harvoin selviävät. Vain muutama kehittyy ja kömpii ylös tuhkasta. Näistä muutamasta vain voimakkaimmat ja taitavimmat onnistuvat välttämään kaupunkilaisten tekemät tuhoisat iskut pesiin. Vain 10 jälkeläistäni on elossa 50 vuoden ajalta. Nämä kymmenen ovat peräisin 500:sta morsiamesta. Vain kahta morsiamistani olen oikeasti rakastanut. Sofia oli toinen heistä. Hänen vaalean ruskeat hiukset olivat kiharrettu kauniisti ja kiedottu hiuskoruilla pään päälle. Muutama suortuva kaarsi alas hänen kasvojensa sivuille antamaan kehysmäisen vaikutelman hänen kasvoistaan. Hänellä oli päällään punainen pitkä leninki, joka korosti hyvin hänen muotojaan juuri oikeista kohdista. Tapasimme naamiaisissa. Hän peitti kasvonsa kultaisella naamiolla, jonka takaa hän pystyi rauhassa tarkkailemaan muita ilman, että jäi kiinni tuijottamisesta. Hän oli vasta 17-vuotias tuolloin. Minulla oli kasvoillani samanlainen naamio ja hiusteni suojana huppu. Nahkasiipeni olin laskostanut selkääni, jotta ihmiset luulisivat niiden kuuluvan…

Paperin napakka kiskaisu ulos ja uusi tilalle. Hervoton naputus jatkui saman tien, kun paperiarkki kiertyi kirjoituskoneen rullan ympäri.

…osana naamiaisasuani. Katseeni oli nauliutunut koko illan ajaksi Sofiaan. Kun viimein uskaltauduin pyytämään häntä tanssimaan kanssani, olin onneni kukkuloilla, kun hän suostui. Aika pysähtyi siihen valssiin. Myöhemmin hän kutsui minut puutarhaan. Juttelimme. Pian aamu alkoi sarastaa ja minun piti lähteä. Hän vaati minua jäämään tai ainakin paljastamaan kasvoni, joita naamio peitti. Häpesin. Viimein hän sai minut ylipuhuttua irrottamaan sen. Suljin silmäni ja odotin huutoa. Hitaasti avasin silmäni ja näin hänen hymyilevän. Huokaisten käännyin lähteäkseni, hän kosketti käsivarttani ja pyysi ottamaan hänet mukaansa.
En olisi halunnut satuttaa häntä, mutta en voinut tehdä asialle mitään. Kun hän tuli luokseni asumaan, esi-isäni, klaanini päämies, pakotti minut tekemään hänestä morsiameni. Sofia suostui vapaaehtoisesti. Kerroin hänelle ettei takaisin entiseen pääse, kun ylitämme rajan. Hän vain hymyili minulle ja kertoi rakastavansa minua ja haluavansa synnyttää minulle jälkeläisiä. Se oli kaikki mitä tarvittiin. Se yö oli taikaa. Kaikki oli liian hyvää ollakseen totta. Kaikki sujui liian hyvin. Olin rakastunut korviani myöten. Onneamme kesti puoli vuotta. Synnytyksen aika tuli. Kun näin soihdut ja rovion, unelmani särkyivät rymisten. Yritin koota palasia, mutta tiesin etten voinut kääntää vanhoja perinteitä, normeja. En voinut pitää rakkaimpaani, vaikka kuinka tahdoin.

Hiljaisuus. Paperi vedettiin hitaasti pois ja asetettiin pinon päällimmäiseksi. Tupakan savu häilyi katon rajassa. Hitaasti naputus taas jatkui.

Sofia oli monella tavalla erilainen kuin muut. Hän synnytti vain kaksi lasta. Ennen kuolemaansa hän toivoi, että hoitaisin itse heitä. Pyyntö soti klaanimme tapoja vastaan, mutta lupasin sen hänelle. Näistä kahdesta kummatkin kasvoivat aikuisiksi. Heistä tuli klaanimme voimakkaimpia. Kellään ei ole niin sinisiä silmiä kuin heillä. Eikä kellään niin pitkiä valkoisia hiuksia kuin heillä. Taidoiltaan ja tiedoiltaan ei löytynyt heitä voittaneita. Rakkaimmat lapseni. Tyttäreni ja poikani. Harvoin klaanissamme säilyi naisia, mutta Luna oli poikkeus. 300 jäsenestä vajaa kymmenen oli naisia. Eivätkä nämä naiset pysty koskaan saada omia lapsia. Luna oli tässäkin poikkeus. Miehet jumaloivat hänen kauneuttaan samalla kun hän oli julma ja säälimätön tappaja. Miehet olivat Lunalle leikkikaluja, kunnes viimein hän valitsi itselleen arvoisensa puolison ja toivotti hänet tervetulleeksi klaaniimme. Siitä lähtien olemme saaneet joukkoomme täydellisiä uudensukupolven sotureita. Pian meidän vanhojen on aika väistyä.

Hiljaisuus laskeutui taas savun täyttämään huoneeseen. Ikkuna aukesi ja savu leijaili yötaivaalle. Tuulenvire kulki läpi paperipinon havisuttaen arkkeja hiljalleen. Paperi rullattiin paikalleen. Hypnoottiseksi käynyt ääni jatkoi kulkuaan.

Hiljalleen seinälle kiinnitetyn soihdun valo hiipui. Kadun varjot pitenivät ja synkkenivät. Hän lipui varjojen keskellä tasaista vauhtia. Ei pysähdyksiä. Musta hupullinen kaapu suojasi hänen vaaleita hiuksiaan, mutta muuten kaapu liehui kuin suuri musta pilvi hänen ympärillään. Vasta vanhan ränsistyneen oven kohdalla hän pysähtyi ja jäi odottamaan.

Paperi leijaili lattialle. Hän nosti sen ylös ja pyyhkäisi roskat pois sen pinnalta ja tutkaili tekstiä, ennen kuin rullasi sen takaisin koneeseen.

Hän vaipui taas ajatuksiinsa. Kylmä tuuli syöpyi hänen luihinsa, muttei hän välittänyt. Toisaalta on parempi vain unohtaa. Välillä se vain on niin pirun vaikeaa. Huoneeni seinällä roikkuva peili ei anna minun unohtaa juuriani. Jatkuvasti se näyttää asioita, jotka olisivat parempi vain jättää omaan arvoonsa. Miksi en vain voi elää kuin normaali, rakastaa ketä tahdon ja tulla rakastetuksi? Toinen rakkauteni kohde oli kuvankaunis nainen pitkine vaaleine hiuksineen. Hänellä oli syvän ruskeat silmät, jotka porautuivat jokaisen sielun syvyyksiin pelottavalla tavalla. Yleensä saan kenet tahansa taipumaan tahtooni ennemmin tai myöhemmin. Jos ei sanoilla niin voimalla. Mutta tähän naiseen voimani raukesivat. Hän oli neitsyt, sen tiesin, sen pystyin vaistoamaan. Hänen sydämensä ei kuitenkaan ollut puhdas. Vaikka olin silmittömästi rakastunut häneen, aina hänen lähellään pelkäsin. En tiedä vieläkään mitä oikein pelkäsin. Meissä oli paljon yhteistä tietyllä tasolla. Keskustelimme paljon ja teimme kävelyretkiä luonnonhelmaan, mutta hän leikki vaikeasti tavoiteltavaa. Vasta myöhemmin sain tietää, että hänellä oli kihlattu. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänelle avioliiton ja pian hän asteli alttarille. Seurasin sivusta vihkimisseremoniaa, mutta viivyin vain hetken. Jätin hänelle kirjekuoren, viestin, jossa toivotin hänelle onnea. Sen jälkeen en enää häntä nähnyt.
Pian lehdistä luin raa’asta murhasta. Sanomalehdet kirjoittivat, kuinka mies oli paloitellut vaimonsa sänkyynsä. Luulen, että mieskin tunsi pelon, jonka tunsin naisen lähellä. Se ajoi hänet hulluuden partaalle. Itkin sisimmässäni. Jotain kaunista oli maailma taas menettänyt. Korpit saivat juhlia hänen kasvojensa kauniilla lihalla. Mutta menneet ovat menneitä. Ehkä rakastin häntä vain, koska en saanut häntä. Muut naiset polvistuivat eteeni ilman suurempia ponnistuksia. He eivät merkinneet minulle pitemmän päälle mitään.

Sormet lepäsivät näppäimillä, kunnes hän lopulta nousi ja jäi seisomaan auki olevan parvekkeen oven eteen katselemaan auringon ensi säteitä. Huokaisten hän veti ohuen verhon oven eteen. Verho lepatti tuulen mukana, kun hän käveli sängylleen. Nautiskellen hän riisui vaatteensa tuntien viileän ilmavirran ihollaan. Lopulta hän käpertyi silkkilakanoiden väliin ja nukahti heti suljettuaan silmänsä.


End of Chapter#1
This page was loaded Jun 26th 2017, 10:25 pm GMT.